lauantai 6. kesäkuuta 2020

Yllätysrysäys!

Toinen pääsiäispäivä, 13.4.20. Ovikello soi aamulla klo 6:00. Ping Pong!
Ponkaisin pystyyn! Mitä ihmettä?!! Ajattelin, että naapuri on jäänyt vahingossa ovensa taakse, ja pyytää apua. Avasin verhot, ja Jannen isän auto oli parkkeerattu oven eteen!  Kurkkua kuristi, ja aavistin pahaa! "Janne ei ole oikein kunnossa!" hän sanoi.

Jannella oli kuumetta. Hän hengitti katkonaisesti. Käveli tuettuna aivan kippurassa.Tärisi koko ajan. Katse toljotti suoraan eteenpäin. Talutin hänet omalle sängylleen istumaan ja lähdin hätäpäissäni pukemaan päälleni. AINA pitäisi olla lähtövaatteet valmiina. Nyt ei ollut, ja pää oli huolesta sekaisin.

Viimein päästiin lähtemään sairaalareissuun. Janne istui jalat kippurassa etupenkillä. Minä takana koiran kanssa. On ihmeellistä, miten koirakin katsoi niin allapäin ja huolissaan Jannea. En ole tuota koiraa vielä tuollaisena nähnytkään. Koira on viisas.  Soitin ensiapuun ja kuvailin oireita. Ohjeistus Pandemiapäivystykseen hengenahdistuksen ja kuumeen vuoksi!

Lauloin Jannelle Maankorvessa kulkevi lapsosen tie. Ääni värisi ja murtui. Itku pyrki pintaan. Hän otti minua kädestä kiinni, tarttui oljenkorteen.

Pandemapäivystyksen ovella käsidesit, suojamaskit. Jannen olin istuttanut pyörätuoliin, kun ei kävelystä tullut mitään. Ilmoittautumisessa mitattiin kuume sillä pyssymittarilla. Sain mennä mukaan.

Koronahuoneessa, vai miksi sitä nyt kutsuisi: hoitohuoneessa oli 4-5 tyhjää sänkyjä. Jannelle annettiin sänky, josta saatiin happiviikset paikalleen. Hoitajilla ja lääkäreillä oli keltaiset suojavaatteet, maskit, hanskat.. Lääkärin vaatteeseen oli tussilla kirjoitettu hänen etunimensä. Hyvä oivallus. Eihän heitä voi tuntea ja tunnistaa, kun ovat saman näköisiä kaikki.

Kaikenlaisia verikokeita otettiin. Aluksi lauloin hänelle tuttuun tapaan lastenlaulua, että pysyisi paikoillaan, mutta pian huomasin, että hän oli niin kipeä, ettei mitään lauluja tarvittu. Ei laittanut hanttiin, vaikka valtimoverikoetta kaiveltiin syvältä ranteesta. Ja taas häntä kehuttiin kun on niin reipas mies. Aina korjaan tämän asian. On vaan niin sairas!

Thorax-röntgen otettiin ja sillä poissuljettiin, ettei ole keuhkokuumetta. Seuraavaksi siirryttiin vatsaan. Kirurgi kävi. Määrättiin varjoainekuvaan. Melko pian pääsikin. Sekin onnistui "oikein hyvin."  Ja sieltä se kataluus paljastui: suolessa on reikä!

Tämän sain kuulla Pandemiavuodeosastolla, jonne olin päässyt Jannen mukaan yksityishuoneeseen, jossa wc. Yritin ottaa päiväunia Jannen jalkopäässä. Pää oli minulla turkasen kipeä huolesta, stressistä ja kahvin puutteesta. En ollut saanut aamiaista ja päivä oli jo iltapäivässä. No, kun Janne ei saanut ruokaa, kun sanottiin leikkauksen tulevan, niin sain armollisesti syödä hänen ruokansa.
Janne välillä torkahteli. Sitten säpsähti hereille hetken päästä. Hän oli todella kipeä! Sai kipulääkettä ja torkahteli syvemmin.

Iltapäivällä, ennen klo 14:00 kävi käsky siirtyä leikkausosastolle. Olin juuri saanut luvatun kahvimukin nenäni eteen ja harmitti jättää puolet siitä huoneeseen. Saatoin Jannea sänkyineen leikkurin ovelle. Sitten tuli se pysäyttävä hetki, kun joudun sanomaan hyvästit leikkaukseen menevälle lapselleni. "Kyllä kaikki järjestyy! Äiti rakastaa Jannea! Enkelit auttaa!" Jotain tuollaista varmasti hänelle sopersin itku kurkussa. Pakko oli nostaa kädet pystyyn. En voi tehdä enää yhtään enempää.

Olipa vaikea löytää tie ulos. Koronan vuoksi koko sairaala on mullin mallin. Ja väliaikaisia toimipisteitä on rakennettu eri paikkoihin. Lopulta sain raikasta kevätilmaa keuhkot täyteen. Keräilin siinä itseäni kokoon kävellessäni ensimmäistä taksia kohti, jonka näin. Kotiin minun nyt vain täytyy mennä.

Odottelua

Olin sopinut Pandemiavuodeosaston hoitajan kanssa, että voin soittaa heille klo 20:00 ja kysyä tilanteesta. Soitin. Sanottiin, ettei heille ole ilmoitettu heräämöstä vielä mitään. (myöhemmin sain tietää, että oli viety leikkuriin 14:00 ja tuotu heräämöön 20:30. Pitkä leikkaus siis ollut, vaikka anestesiavalmistelutkin siitä poistettaisiin..)

Soitin aamulla uudelleen, ja sama tilanne: ei tietoa. Pyysin heräämön numeroa, ja sinne soitettaessa se meni aivan muualle. Koska korona. Pyydettiin soittaa keskukseen.
Ennen kuin sain googletettua keskuksen numeron, sain huomata, että se aukeaa vasta klo 8:00 ja nyt kello oli 7 ja risat. Löysin potilastiedustelu-numeron ja soitin siihen. Sieltä löysin ystävällisen henkilön, joka yhdisti minut oikeaan paikkaan.

Sain kuulla, että Janne oli vielä hengityskoneessa. Verenpaineet ovat niin alhaiset, että ovat jatkaneet hänen hoitoaan vielä näin. Pitivät hänet hengityskoneessa vielä päivän, ja vasta seuraavan päivän aamuna kone irroitettiin. Hänelle oli tehty suoliavanne. Reikä oli ollut vanhassa suolen liitoskohdassa. Arpityrä on korjattu samassa leikkauksessa.

Keskiviikko päivällä hänet siirrettiin tavalliselle osastolle.

Soitin innoissani osastolle. Sain vähän negatiivista kohtelua. Ehkä siellä oli väsynyt hoitaja puhelimessa. "Kuule, kyllä se on nyt niin, että tänne ei vaan tulla". Ei antanut tietoja tms. Pyysi soittamaan myöhemmin. Todella myöhemmin halusinkin soittaa!

Jannella oli osastolla noussut uudelleen kuume 38:n. Oli limainen. (eikös se siitä hengityskoneesta liene johdu?) Leukkarit oli nousseet.
Ihmettelen suuresi, että koronanäyte oli otettu uudelleen näiden oireiden vuoksi. Toissapäivänä vastaus oli ollut negatiivinen. Mihin se siitä päivässä olisi muuttunut? Omasta mielestäni oireet viittaa nyt vatsakalvon tulehdukseen. Siis ihan maalaisjärjellä.

Lääkärille olen antanut monesti soittopyyntöjä. Oli delegoinut anestesialääkärille soiton heräämössä, ja se olikin hienoa. Olisin vaan halunnut keskustella ihan leikkaavan lääkärin kanssa, koska en pääse nyt osastolle lääkärikierrollekkaan. Leikkauskertomustakaan ei vielä ollut saatavilla.

Janne on siirretty yksityishuoneeseen. Vain tv on hänen seuranaan. Ja äiti ei pääse sinnekään hänen seurakseen. Kyllä minä tähän totun ja kestän, mutta sydän särkyy, kun tiedän, että Janne ei voi ymmärtää mikä on korona, miksi äiti on hyljännyt!!!???

Yksityishuone vaihtui kaverihuoneeksi, kun näyte oli jälleen negatiivinen.

Olen kahdesti päivässä ollut sairaalaan yhteydessä. Aamuin illoin. Se oli hieno hetki, kun sain kuulla, että nenä-mahaletku on otettu pois, ja alkaa saada nestemäistä ruokaa. Öisin on usein hereillä ja seurailee hoitajan tekemisiä. Ei nuku? Selvisi, että yölääkitys ollutkin sairaalassa eri kuin kotona. Ensin ei nenämahaletkun vuoksi voinut tabletteja antaa, ja toisena yönä oli rauhottava lääke jätetty vain "tarvittaessa-listalle". Ohjeistin hoitajaa, saa nähdä josko saisi unirytmistään kiinni.

Tutut kuviot on siellä alkaneet. Jumppari on alkanut käydä nostamassa istumaan, ja myöhemmin sitten pystyyn ja kävelyttämään. Hankalaa se oli syksyn leikkauksen jälkeenkin. Poika oli kuin liimattuna pedin pohjalle. Kaikki tämä käytävä läpi uudestaan! Onkohan paino paljon pudonnut, sekin seikka täytyy hoitaa kuntoon. Viimeksi 4 kg:n painon lasku oli kovan työn takana saada takaisin.

Avannepussi on alkanut täyttymään, mikä on hyvä asia. Kipulääkitys on tuottanut kutinaa ja lääkitys vaihtunut. Silmätulehdus on tullut, kun on hangannut silmäänsä.

Crp on ollut 400, ja nyt lähtenyt harppauksilla alenemaan. Eilen soitettaessa oli vielä 300. Leukkaritkin lähteneet alenemaan.. Hb on 118, joten nyt ei ole siitä huolta.

Viimein kun soittopyyntö lääkärille toteutui, sain tietää, että reikä suolistoon oli tullut -jälleen kerran- suolikierteen aiheuttaman paineen vuoksi. Entinen suoliliitos oli ratkennut. Suolen sisälmystä oli mennyt vatsaonteloon, ja sitä on leikkauksessa huuhdeltu pois. Vatsakalvon tulehdus ilmeinen. Sitä nyt antibiooteilla hoidellaan. Pojalla on vielä dreeni vatsalla, ja sieltä on tullut "tavaraa litrakaupalla", katetri vatsanläpi virtsarakkoon on vielä paikoillaan.

Kerran soittaessani, ja pyytäessäni Jannen hoitajaa puhelimeen, hätäinen vastaaja sanoi, kuin itsekseen, että hetkinen, vien hänelle itselleen niin voitte puhua keskenänne. Sitten hän oli jo mennyt, eikä kuullut, kun sanoin, ettei hän kyllä osaa puhua... Odotin mielenkiinnolla, olisiko oppinut tänä aikana puhumaan, mutta ei, nolontuntuinen hoitaja sieltä vastasi.

Toisella kerralla minulta kysyttiin, että "eikö hänellä ole omaa kännykkää?" No ei ole omaa kännykkää. On kai harvinaista nykyaikana, että osaston numeroon soitetaan ja kysytään hoidettavan tietoja.

Osastolla pyörii niin paljon hoitajia ja avustajia, että kommelluksilta ei vältytä. Oletus on monella, että toinen osaa toimia, jos vaikka tuodaan ruokatarjotin ikkunalaudalle. Kun ei ole sitä sitten nauttinut, viedään pois, ja merkitään, ettei ole ruoka maittanut. No, tämä on kauhuskenerausta, mutta toivon, että Jannen charmi puree, ja häntä pidetään "kuin kukkaa kämmenellä".

Luulen, että mielikuvissani "näen" hänet terveempänä kuin mitä onkaan. Ensi viikon alkupäivistä luvattu varovasti kotiutusta kotihoitoon, jos paraneminen jatkuu näin hyvänä.

Kotona odottelua.

Mitä tekee äiti, kun ei pääse poikansa luo? Ei tähän mennessä ole tehnyt mitään järkevää. Ei vaan saa aikaiseksi pestä ikkunoita ja siivota hammasharjalla huoneita. Sillä ei ole mitään merkitystä. Käyn kävelemässä pari kertaa päivässä. Järvenranta kutsuu luo. Kevät on siellä kauneimmillaan, kun jäät on lähteneet poikkeuksellisen aikaisin. Lokit kirkuu ja kaartelee järven yllä, joutsenet rakentavat pesäänsä lähistöllä, sorsat, allit ja silkkiuikut käyvät tervehtimässä. Pulloonpuhaltaja -lintu, kaulushaikara, puhaltelee matalaa ääntään. Vielä on ollut tuulisia päiviä, ja laineiden pauhu ja liplatus vuoronperään ilahduttavat. On onni, että on kevät.

Pandemia on saanut kilpailijan. En jaksa enää panikoida pandemian aiheuttamasta tuhosta. Tuho sisälläni on omaa luokkaansa. Sydän vereslihalla. Kaupassa käytän nykyisin suojamaskia, ensimmäisten joukossa. Suojakäsineet olivat ensin käsissä... Korona EI SAA TULLA meille, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Jos vaan miten sitä voi välttää, se tehdään. Vasta tilasin netistä suojamaskeja 50 kpl. Niitä on todella vaikea kohta saada, ja hinnat nousevat pilviin.

Pandemia vastaanottohuone


Pandemiavuodeos. pari tuntia, kiireesti leikkaussaliin!

Uusi "taistelutanner"



keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Pitkä, hiljainen kyynel

Kaksi viikkoa vierähti sairaalakiemuroissa, ennen kuin julkaisin ensimmäisen kuvan tai tekstin Janne Jooseppi-fb ryhmässä. Kun ihminen on polvillaan tapahtuneiden edessä, ei rumpujen päristelyyn ole tarvetta. On vain se hetki! Voimat riittävät juuri ja juuri koossa pysymiseen. On selviydyttävä siitä hetkestä/päivästä! Pikkuhiljaa alkoi valo näkymään tunnelissa yhä kirkkaammin. Ehkä tästä selvitään.  Sairaalan jälkeen pitämässäni kotihoidossa kaksi viikkoa oli vielä jännityksen aikaa. Näin öisin painajaisia, joissa esiintyi pelko ja varuillaan olo. Tunnistin nuo tunteet. Ne oli tuttuja sen kolme viikkoa, jonka Janne oli sairaalassa. Ihmismieli on ihmeellinen, kun pystyy purkamaan unimaailmassa näitä tiedostamattomiakin tunteita.

Aluksi ajattelin, ettei ole mitään väliä kirjoittaa tätä reissua. Kun asiat ovat huonolla tolalla, tämmöisellä ei ole mitään merkitystä. Niin moni asia menettää arvonsa. Jäljelle jää vain rakkaus.

Mutta. Tulee aika, jolloin terveyttä pitää taas itsestään selvyytenä. Ei muista arvostaa sitä mitä on. Silloin on hyvä palata tuohon vuoden 2019 loppukesään ja syksyyn. Kun Jannen elämä oli "hiuskarvan varassa." Jälleen kerran.  Ja hänen määränpäänsä oli lähempänä kuin koskaan.

Tästä se lähtee:

Hädin tuskin viikkoa oli kulunut keuhkokuumeen jäljiltä syötyjen antibioottien loppumisesta, kun alkoi tapahtua isoja asioita.

Janne tuli isänsä luota viikonloppulomalta. Hän oli siellä jo oksennellut ja ollut väsyksissä. Maanantaina Kela-taksilla ensimmäistä kertaa matkasimme sairaalaan. Poika oksensi tummaa eritettä suihkuna. Ei edes vesi pysynyt sisällä. Ei ole todellista. Tuntui ihan painajaiselta.

 Kotoa lähtö, taksia odotellessa. Näethän miten on kuihtuneet kasvot!


Ei tarvinnut kuin näyttää tummaa oksennuspussia, jonka Janne tyylikkäästi laattasi odotushuoneessa, niin oli reitti selvä päivystysosastolle. 


Nenämahaletku laitettiin. Mistä ihmeestä sitä eritettä riitti? Kuvantamisessa käytiin, pikku hiljaa alkoi pala palalta tulla tietoutta. Perna oli kuoliossa, pohjukaissuolessa haava, lopuista heittivät arveluja. Janne oli niin sairas, että ei välittänyt mistään mitään. Oli luovuttanut. Tällainen potilas on helppo hoidettava, kun ei laita mihinkään hanttiin. Kehuttiin kovasti, kun on reipas poika. Sanoin aina näihin kehuihin: "Ei, hän on tosi kipeä." Yöksi meni Tehostettuun valvontaan. Saatoin hänet sinne. Jenni-tytär tuli hakemaan minut päivystyksestä luokseen. Klo oli 23:30. Olin syönyt koko päivänä vain kaksi kananmunaa ja jugurtin. Tyttö ihanainen oli hakenut minulle RUOKAA! Kun tuona pimeänä elokuunlopun yönä hän kaarasi hakemaan väsyneen äitinsä; Pääsi äidiltä itku. Iso pitkä itku kun halasin tytärtä. Miten tärkeältä ja rakkaalta hän tuntuikaan! Ja kuitenkin tuli minun olla astetta jaksavampi, kun en voinut luhistua totaalisesti siihen rakkaan lapseni eteen.


Seuraavana päivänä tehtiin gastroskopia nukutuksessa. Olivat huolissaan vatsalaukun tilanteesta. Odotin kolmetuntia tehovalvonnan käytävän penkillä, että tuovat hänet heräämöstä. Jokainen hissin kolahdus sai minut valpastumaan. (Lopulta tulikin ihan muualta kuin hissillä) Poju oli valvonut 3 vrk. Hänelle ei oltu annettu lainkaan unilääkkeitään, eikä kipuunkaan muuta kuin Panadolia. Olin iltayöstä vielä yhteyksissä hoitajiin ja kerroin huoleni. Kipulääkkeitä oli lisätty ja niin oli uni tullut pojullekin. Unilääkkeitä ei kuulemma anneta kun on nenämahaletku.  Crp vain nousi.


Janne oli heikkona. Kotoa tuomani laminoitu enkelikortti oli sängyn vieressä, jota hän usein näkyi katselevan. Onneksi on hänelläkin jokin, johon turvata hädän keskellä. Hän tietää, että enkelit auttaa, suojelee ja varjelee. Näinhän se äiti on hänelle vuosien saatossa kertonut. Tuntuu lohdulliselta tämä.


Lääkärit kiersivät osastolla aamusta, niinpä köröttelin tuon 3 vk osastolle, kuullakseni tuoreimmat uutiset. Viivyin 5-9 tuntia hänen luonaan ja ajelin kotiin lepäämään. Yllättävän rankkaa tuo sairaalan sängyn vieressä istuminen. Yhdessä välissä en kotona muistanut miten ne saunan lämmitys- nappulat pitikään laittaa, sekä autolla ajaminen ei onnistunut kunnolla. Vaihteiden vaihtamien ei meinannut sujua. Öisin en nukkunut kunnolla. Olin varmaan aikamoinen zombi. Mutta ihmismieli osaa tsempata itseään. Ottaa omaa aikaa, kun tuntuu, että nyt riittää.

 Jannea ei meinannut millään saada ylös sängystä. Ihan kuin joku magneetti olisi pidellyt sängyn pohjalla. Hoitajat olivat yrittäneet, ei tulosta. Niinpä sitten otin tavakseni nostaa hänet pystyyn sängyn reunalle istumaan ja jutustelin siinä. Olisiko ollut huimausta, epävarmuuden tunnetta ja sängystä tullut turvapaikka? No, kyllähän se liikkeelle lähtö alkoi onnistua, ei auttanut laittaa hanttiin.

Poika oli päässyt niin pahasti kuivumaan, ettei verisuonta meinannut millään löytyä näytteen ottoihin tai kanyylin laittoihin. Niinpä nukutuksessa laitettiin kaulakanyyli, joka onneksi toimikin hyvin, eikä häirinnyt letkutkaan niin pahasti pyörimistä.


Välillä olin itse niin poikki ja tuntui, ettei oma happi kulje. Silloin kävelin pientä lenkkiä ulkosalla. Rauhoitti vähän hermoja. Kanttiinin kahvikin alkoi kummasti maistua paremmalta kolmessa viikossa.


Oli puhuttu, että leikkaus olisi perjantaina. Kun perjantai tuli, joku kiireellinen leikkaus oli tullut väliin, ja tämä siirtyi viikonlopun yli. Tätä tietoa odotin 7 tuntia osastolla.

Lauantaina yritin parhaani mukaan tsempata poikaa. Mitä siinä nyt pieniä hommia voi tehdä: laittaa musaluuria korviin, rasvata huulia.. vessareissuja ei tehty, kun kestokatetri oli laitettu, eikä minkään laista syötävää annettu, kun oli tipan kautta ravintoliuos suoraan suoneen. Viikonloppuisin kahvila aukeaa vasta klo 12:00. Olipa pitkä aika odotella sinne pääsyä. Oli pysäyttävä hetki, kun poika, joka ei juurikaan itke, katsoo vakavana suoraan silmiini; Näen pitkän, hiljaisen kyyneleen kulkevan silmäkulmasta alas leukaan. Aivan sanatonta. Kuin hyvästien jättö.

Olin Jennillä sen yön. Ajattelin, että jos yöllä tulee hälytys osastolle, olisimme lähempänä, valmiusasemissa. Ei tullut hälytystä. Sunnuntai meni samalla kaavalla, mutta kotoa käsin. Kunnes koitti maanantai.

Menin taas ajoissa osastolle, että ehdin olemaan paikalla kun lääkärit tulevat. Klo 10 ei vielä tiedetty tuleeko leikkaus. Hb oli alhainen, niin punasoluja tiputettiin. Olenpa iloinen, että tytär ollut jo vuosia verenluovuttaja. Kiitos ja ylistys! ;) Klo 11:30 tuli käsky mennä leikkaukseen. Puuduttava odotus alkoi. Leikkaus kesti 4,5 tuntia. Pääsin lopulta hetkeksi käymään heräämössä. Vastassa oli kalpea tokkurainen poika. Avasi hieman silmiään. Janne otti kädestäni kiinni. En tiedä miksi. Tuli mieleeni, että oli niin kipeänä, että halusi minun menevän pois. Tässä vaiheessa ei ollut selvää kuin se että perna on poistettu. Lääkärinkierrolla aamulla selvitetään. Poika jäi heräämöön yöksi, kun siellä oli hyvä potilastilanne.

Miksi pitää kaikenlaista outoa sattua juuri silloin, kun sitä ei todellakaan tarvitsisi. Lähdin parkkialueelta, ja kävi, että puomi ei noussut, kun syötin maksetun parkkilipun laitteeseen. Ajoin toisen uloskäynnin luo: sama juttu. Ilmoitti vain että lippu ei kelpaa. No, laitoin takaisin parkkiin ja menin ottamaan yhteyden "jollekin valvojalle" pikapuhelimen kautta maksupaikalta. Valtavan kovaa soi hälytysääni, niin että ihmiset tuijotti, mutta kukaan ei vastannut hälytykseen! Mitä tein? Lähestyin erästä miestä joka istui odottamassa autonsa luona ja kysyin mitä hän tekisi tilanteessa. Sanoi, että hän ajaisi tuosta nurmen poikki. Ja niin tein. Painoin kaasua, että pääsin reunakivetyksen yli ja hippulat vain vinkui kun Kaisa paineli parkkialueelta kotia kohti. Itkin silloin "sudenulvonta"-itkua ajaessani. Olin henkisesti poikki. Eikä minulla ollut yhtäkään olkapäätä!

Aamulla soitin 6.30 heräämöön. Aamupäivästä oli siirto takaisin osastolle. Poika oli tokkurainen ja sekavahko. Nukahti sitten, kun sai turvan vierelleen.

Kirurgi kertoi, että vatsalaukkua on pienennetty 3/4. Uusi liittymä on tehty vatsalaukusta suoraan ohutsuoleen. Perna poistettu. Pohjukaissuoli ohitettu. Paksussa suolessa oli myös uusi kiertymä. Tämä on leikattu, ja tehty uusi liitos. Paksua suolta on enää jäljellä about 20 cm.


Kovin oli hidasta toipuminen. Yskiä röhisti ja lämpöilyä piti kaikista saamistaan antibiooteista huolimatta. Vatsalla arpi ylhäältä alas asti, rautaniiteillä nidottu. Tähystysaukot kursittu vatsalla sieltä täältä. Voi tätä taistelutannerta! Kanyylin laiton yhteydessä otetussa röntgenissä huomattu jälleen keuhkokuume. Oli päässyt aspiroitumaan. Tiedänkin sen milloin tapahtui: kun tulopäivänä otettiin kuvantaminen vatsan alueelta. Silloin oksensi selällään. Eikö tämä lopu milloinkaan?

No ei tunnu loppuvan. Huomasin, että Jannen hengitys oli tosi työlästä. Sanoin hoitajalle, että taitaa olla loppu kohta lähellä. Lääkäri oli kohta kuuntelemassa Jannen hengitysääniä. Hän sanoi vakavana, että on pahoillaan. Hengittää enää vain pienellä osalla keuhkoa. Paikalle pelmahti elvytysryhmä. Se oli erilaista kuin luulin elvytysryhmän olevan. (sairaalasarjoista nähnyt) Näitä oli 4-5 henkilöä, jotka hiljaisina ikään kuin "leijuivat" paikalle. Olin varmaan tuolloin niin paniikissa, että näin heidät hidastettuna. Yrittivät saada valtimoverta, josta olisi katsottu veren happitaso, mutta sellainen ei onnistunut kuivumisen vuoksi. Siinä tilanteessa tunsin olevani niin yksin, vailla tukea. Lopulta päädyttiin, että siirtyy takaisin tehovalvontaan ja tiiviiseen happimaskiin.

Tällä kertaa sai yksityishuoneen, jossa pystyi olemaan hänen lähellään. Sanoin, että haluan olla viimeiseen asti hänen vierellään. Olin niin varma, että nyt tämä on tässä. Olin tehnyt luopumistyötä jo koko hänen elämänsä ajan, kun niin monesti ollut kriittiset ajat. Olin kuiskannut hänen korvaansa, että mene vain! Kyllä me täällä pärjätään! Sinua on siellä isovanhemmat vastassa! Kaikki on hyvin!



Pikkuhiljaa arvot alkoivat olla kohdillaan, mutta vointi oli hyvin heikkoa. Ensimmäinen jumppa oli, että nostettiin istumaan sängyn reunalle ja siitä seisomaan rollaa vasten ja takaisin. Tämä kolme kertaa. Kovin oli yskää vielä. Höyryhengitystä yritettiin. Kipupiikkejä annettiin. Vatsa alkoi toimia, mikä oli todella hyvä merkki. Kysyin kyllä-ei -kortilla, että haluaako, että äiti lähtee kotiin. Vastasi kyllä. Samoin halusi radiokuulokkeet. Loistavaa, että on tällainen kortti keksitty. Paljon parempi mieli lähteä kotiin, kun toinen on siihen suostuvainen.


Sairaalan kanttiinista tuli minun uusi kaverini. Sinne pääsi hieman huokaisemaan, kun poika joko nukahti tai kuunteli luurimusaa. Se oli paikka, jossa tähystelin ihmisiä ja tein analyyseja mielessäni. Yrittäen samalla olla olematta sen näköinen, että olisin jotenkin töllistellyt. Kanttiini on paikka, jossa syö ja kahvittelee niin lääkärit, hoitajat, potilaat, omaiset, harjoittelijat, laitosmiehet, taksikuskit, ambulanssimiehet ja vieressä asuvat naapurit. Omaisilla on itkettyneet silmät, ovat poissaolevia. Ihan kuin eri planeetalta. Sellainenhan itsekin olin. En ollut huomannut, että tuttu omaishoitaja oli poikansa kanssa ollut myös kanttiinissa, kun olin kävellyt "tyylikkäästi" vain ohi ajatuksissani.


Oltiin Jenni-saunakaverini kanssa Aurinkovuorella lenkillä, kun puhelin soi: Janne on siirretty takaisin osastolle. Samaan huoneeseen ja samalle paikalle, mistä lähtikin. Hyvä. Oikein hyvä! Portaat tuli juostua kevyemmin kuin viimeksi. Kun tämä kaikki ruljanssi alkoi, kysyin itseltäni, mistä saan voimaa jaksaa. Ja niin vastaus tuli: nuorempana olin kova urheilemaan. Silloin olin voimissani. Ehkäpä siitä olisi apua. Ja niin tein liikuntasuunnitelman, jota noudatin tuon kolme viikkoa. Milloin kävelin lenkkiä, milloin sauvakävelyä, milloin hyppelin portaissa tai pyöräilin. Ajattelin, että vaikka mitä kävisi, minä kyllä selviäisin. Minulla olisi suunnitelma.


Kolme viikkoa Janne oli yhteensä sairaalassa tällä kerralla. Letku letkulta pääsi niistä kaikista eroon. Kaksi viikkoa leikkauksesta lupasivat kotihoitoon. Ruoka alkoi maistua. Hän saa vielä kotonakin MaSu-ruokaa , joka on pehmeää, vellimäistä. Ravitsemusterapeutin kanssa palaveerattiin ja stressi yltyi, kun uudet tavat tulee opetella. 8 kertaa päivässä, korkeintaan 1 dl ruokaa. Juomista 5-8 lasillista - eri aikaan- Peräruiskeet saa nyt jäädä, ja opetellaan Pegorion jauheen annostusta. Tukivyö vatsalla kuukauden verran. Antibioottilääke tablettina vielä kotona viitisen päivää, vaikka on kolme viikkoa saanut antibioottia suoraan suoneen. (Tämä oli kuitenkin hyvä asia, jonka myöhemmin ymmärsin. Kanyylia pois otettaessa kotiin lähtiessä, otettiin bakteeriviljelmä, jonka tulokset kuulee myöhemmin. Näinhän siinä kävi, että bakteerihan se siihen oli kasvanut, mutta onneksi kaikki oli hyvin kotona, kun sairaalasta soittivat kahdesti tuloksen kuultuaan. Onneksi oli juurikin tuo antibiootti, jonka oli saanut maksimi-annoksin.)
Vielä neljä piikkiä käsivarsiin puolen tunnin välein, johtuen siitä että perna on poistettu. Yksi tehosterokotus tulee ottaa puolen vuoden päästä.

Fysioterapeutti kävi päivittäin, ja koin, että oli tosi hyvä, että hän oli antamassa tukea liikunnan tärkeydelle. Hän kysyi, tarvitaanko kotiin jotain apuvälineitä: rollaattoria tms. Sellaisille minusta ei ollut tarvetta, mutta onneksi tajusin kysyä, olisiko mahdollista saada pyörätuolia lainaksi. Pojan voimat on niin finito, ettei tärkeänä pitämiäni ulkoilulenkkejä voida muuten suorittaa. Onnistui. Tunsinpa vapauden tunnetta, kun pääsimme omin avuin tuon pyörätuolin kanssa autolle ja KOTIIN!


Tätä on odotettu! Kotona klo 18:30!! Kotiutus kesti.. ja kesti..


Miten väsynyt hän olikaan! Ensimmäisinä öinä nukkui ihan samassa asennossa koko yön. Jätin hieman valoja yöksi palamaan, että tietää missä on, jos yöllä heräilee. Mutta eipä tainnut. Minä vain en saanut unta. Tai jos sain, näin painajaisia. Olin kuitenkin aamulla onnellinen, kun ei tarvinnut lähteä sairaalalle. Sairaala oli nyt kotona!


 Juhlava hetki oli, kun työntelin pojan rantaan. Päästiinpä taas tänne! Pyörätuolipotilasta katsotaan aina vähän jotenkin säälien, mutta minusta se on oikein paljon helpottava liikkumisväline. Janne ei loppuaikoina jaksanut oikein kävellä, ei haluttanut. Ei jaksanut pyöräillä. No nyt jaksaa istua pyörätuolissa, ja liikkuminen on helppoa. Ollaanko me nyt ihan oikeita invalideja, kun on pyörätuoli ja kaikki?! Rannassa laitan hänet kävelemään, ettei se unohdu ihan kokonaan. Mielellään istuu penkille, käy siihen makaamaan, ja kyllä: "Äitipä hakee pyörätuolin lähemmäksi."

Sairaala-aikana olin opetellut Kalimballa soittamaan Halleluja-laulun. Ajattelin, että esitän sen hautajaisissa. Kun ei niitä vielä tullutkaan, esitin sen sitten Jannen 29 v-syntymäpäivillä. Ja poika nautti.
Halleluja!

Rakas ranta!
29 v.
Elämä on varjoa ja valoa!


Tätä kirjoitettaessa on kulunut viisi viikkoa leikkauksesta. Toipuminen on toisaalta lähtenyt hyvin käyntiin, toisaalta saa olla tosi tarkkana nesteytyksen kanssa. Hänelle on tehty sama leikkaus kuin lihavuusleikkaus on. Kamalalta tuntuu, kun hänen kokoiseltaan on paino pudonnut nelisen kiloa. Ruokaan lisätään rasvaa, hiilihydraattia, proteiinia. Saa täydennysravintojuomia. Ja siltikään ei paino meinaa lähteä nousuun. Kai se on tämä alku tässäkin hankalaa, vatsalaukku on nyt niin pieni, ettei sinne edes paljoa mahdu. Nyt on tarkkana mitä syö ja kuinka paljon. Helposti tulee ns. dumping-oireyhtymä, jos syö liian nopeasti, liian suuria annoksia tai liian rasvaista ja käristettyä. Kaipa se kantapää on tässäkin hyvä opettaja. Tuputtaa ei saa ruokaa, uskottava, kun hän lopettaa syömisen, ja kuitenkin täytyisi tarjota useasti ja saada painoa lisää. ??? Taitaa olla taitolaji.  

Onpahan ollut melkoinen mankeli, minkä läpi on kuljettu. Olo on ollut välillä kuin jyrän alle jäänyt. Kaikkeen tottuu. Niin tähänkin. Pikku hiljaa tästä kaikesta on tulee uusi tapa. Unelmani on, että hän paranee täydellisesti, eikä koe enää niitä kamalia vaivoja, joita on ollut. Samaan unelmaan mahtuu hänen kotoa pois muuttaminen. Että hän saisi vihdoin aloittaa oman elämänsä. Ja minä.

Unelman toteutumiseen menee vielä aikaa. Pelkästään keuhkokuumeen paranemiseen sanottiin menevän puolisen vuotta. Ja miten sitten tämän erikoisen uusitun vatsan kanssa? Sitä ei voi tietää. Lihakset pitäisi saada kasvamaan, ettei liikuntakyky menisi kokonaan. 

Tuossa hän nyt kuuntelee sohvalla musaa kuulokkeista ja beatboxaa poskillaan ääntä, jota en osaa matkia. Vähän tulee mieleen, että on kuin sotasankari. Haavat paranemassa. Kyllä on sisukas ja sitkeä, paikattu sydän hänellä.

Ai, jaaha, onkin mennyt taas liian pitkään edellisestä juomasta. Ei hätää, täältä tullaan!


Minulle on toivotettu paljon voimia ja jaksamista; kaikki toivotukset otan lämpimästi vastaan. Kiitos! Voimia ja jaksamista tarvitaan aina! On ollut ihana tuntea, kun olen saanut muutamia halauksia. Se kertoo niin paljon ilman sanoja! Antaa energiaa! Ihminen ihmiselle!  Oli aika, jolloin olisin voinut vaikka maksaa, että joku olisi minua halannut. Olisi kai pitänyt laittaa kanttiinissa lappu kaulaan: ILMAISIA HALAUKSIA! Sillä antaessaan saa itsekin.


On tullut pimeä syksy. Elämä on muuttunut. Tästä kesästä ei ole jäänyt ihania muistoja. Ehkäpä ensi kesä olisi parempi! Tässä nyt yritän poikaa lihottaa ja itseäni laihduttaa. Onhan siinä hommaa kerrakseen! ;) Kun vain nyt kaikki menisi hyvin. Peli ei ole vieläkään pelattu.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Oioioioi elämä on kurjaa..

Pitkin kevättä 2019 olen havainnoinut, että Jannen voimat on jotenkin hiipuneet. Pyöräily ei ole sujunut niin voimallisesti kuten ennen. Viime aikoina olen joutunut yhä enemmän avustamaan etenemistä. Silti hän kyllä nauttii suunnattomasti "vauhdin hurmasta". Tulipa se vauhti sitten mistä hyvänsä. (Pysyy hyvin istumassa.)


Tänä juhannuksena olin kahdestaan Jannen kanssa kotosalla. Ihmettelin omaa olotilaani. Olin "kuin maani myynyt", jotenkin hyvin apaattinen. Ajattelin, että nytkös minuun iski se uupumus, kun minua läheiset aina siitä varoittelee. Jaksoin kuitenkin päivän askareet. Sitten alkoi tapahtumavyyhti purkautumaan:

Lauantaina 22.6
Jannelle nousi yllättäen kuume. No, se laski kyllä Panadolilla ja hän nukkuikin sinä yönä 11,5 tuntia!!

Sunnuntaina 23.6
Pyöräily suoritettiin apumoottoria hyväksi käyttäen. Ei jaksanut polkea. Poika oli jotenkin jännän oloinen, vaikea selittää, mutta äitinä näin, että jotain outoa nyt on. Hänellä oli esim. ihan jatkuva nälkä. Hakeutui aina ruokapöydän ääreen. Ajattelin tämän johtuvan vatsan tilanteesta, kun sitä gastrolla aina kysyvät; onko ruokahalu yltynyt? Tai sitten hän oli pitkästynyt lomailuun ja halusi herkkuja?!

Maanantai 24.6
Yskän röhinä alkio yleistyä. Onhan sitä ollut ennenkin, mutta nyt erityisesti. Varsinkin yö kummastutti: Monta kertaa yössä kumisi "hevosen yskä". Toinenkin yö meni 11,5 tunnilla. ??
Totesin, että "ahaa, me ollaan nyt tulossa flunssaan" (mikä on meille tosi harvinaista.) Itsellänikin oli kurkku kipeä ja yskitti samalla lailla.

Kuumetta ei nyt Jannella ollut, hänen olonsa parani aamupäivän aikana ja niinpä hän lähti sitten Konttori-hommiin, päivätyökeskukseen kolmeksi tunniksi. Oli saanut siellä ihania käsi-ja jalkahoitoja ja oli nauttinut suunnattomasti. Kukapa ei :) Yskä ei ollut siellä vaivannut. Oli ollut hyvä päivä.

Iltapäivällä kotona hikka vaivasi häntä ihan koko illan. Hän söi hitaasti. Vieläkin yhdistin nämä oireet vatsan alueeseen. Eihän hänellä muita vaivoja ole ollutkaan kuin aina vaan se vatsa. Klyxaus onnistui kuitenkin moitteetta.

Yö meni hänellä limaa yskiessä ja yökätessä parin tunnin välein. Itselläni oli pää kipeä, yskää ja kova nuha. Tässä vaiheessa meidän taudinkuvat alkoi erota toisistaan. Sillä vaikka minullakin oli etovaa oloa, en silti oksennellut. Jannen unet rajoittui rikkinäiseen viiteen tuntiin. Minun -ei sitäkään!

Tiistai 25.6
Nyt oli selvää, ettei Konttorille ollut asiaa. Perustettiin kotiin sairaustupa.


Aamupala meni erittäin hitaasti. Pienen annoksen syötyään meni juoksujalkaa vessaan ja yrjösi kaiken lattialle. Sohvalla vain pötkötteli ja nuokuskeli. Lämpöä oli tullut mukaan, sellaista lievähköä, päälle 36,  mutta hänelle korkeaa, kun peruslämpönsä on alhainen. Ruoka ja juoma ei tahtonut pysyä sisällä. Pulautteli ulos melko pian. Pidin tätä vielä liman aiheuttamana, sillä sitä oli runsaasti näissä pulautteluissa.

Yön hän oli hyvin levoton. Vaihtoi sängystään äidin viereen, jonne räväytti ensin kattolampun päälle. Kun sain valon sammutettua, kohta havahduin, kun oli omassa huoneessa kattovalo päällä ja istui sängyllään. Annoin Tenoxin klo 0.40, että saataisiin nukuttua - oli vielä 03:00 hereillä silti. Olisiko muutamaksi tunniksi nukahtanut?

Keskiviikko 26.6
Aamulla oli hieman lämpöä. Yritin lisätä nesteen antoa, mutta nyt se tuli suihkuoksennuksena pois.
Samoin kiinteäruoka tuli suihkuna. Olin ihmeissäni. Ajattelin antaa vain vähän kerrassaan, ja tämä auttoikin. Posket alkoi olla jotekin lommollaan. Panadolilla lämpö laski normaaliksi, ja kohta se oli taas hieman nousullaan, mutta kuitenkin vain 36:n luokkaa...

Omassa päässäni ajattelin, että kovan yskän ja pulauttelujen vuoksi hänellä on saattanut suoli jotenkin repeytyä, ja että tämä kaikki johtuisi siitä?  Olin jo pakannut jälleen kerran sairaalavarustukset kassiin ja lähtökuopissani, kunnes Janne olikin nukahtanut kasettia kuunnellen. Tein sen johtopäätöksen, että hyvä. Nythän tauti alkaa helpottaa kun nukahti.

Ja hän nukkuikin sinä yönä 14 t!!! WHAAT !?

Niinä harvoina kertoina, kun olen hakeutunut ensiapuun Jannen kanssa, olen kohdannut vähättelyä flunssan, lämpöilyn tms. oireiden vuoksi. (vaikka olen ollut sata varma, että ei ole kunnossa.) On syyllistetty äitiä ylihuolehtivuudesta, ei ole otettu tosissaan. Missä? No, vastaanottajan taholta, ajanvarauksessa. "Anna Buranaa!" (ja kuitenkin on ollut kyse vakavista sairauksista: kerran puhjennut umpisuoli, toisen kerran rankka närästys ja kolmannella hengenvaarallinen suolitukos!) On ollut sellainen tunne, että ei ole tervetullut tällaisen kohtelun jälkeen, mikä on taas aiheuttanut, ettei aivan pikkuisista asioista haluakkaan ottaa yhteyttä. Vaikea selittää, mutta se on sisäänrakennettua puolustusta.)

Torstaina 27.6
Herättelin 8:lta.Hän oli nukkunut jo 14 tuntia!! Eihän tämä nyt ole ollenkaan tervettä! Yski kovasti ja huomioin, että poika oli jotenkin hidas, heikko, hengitti raskaasti. Pienen puuroannoksen söi verkkaisesti, mielellään. Ei tullut ylös. Kuume oli kuitenkin klo 9:00 37,2.


Soitin terveyskeskuksen päivystykseen! Saimme ajan klo 9:40. Janne olisi vaan halunnut nukkua. Nukkua ja nukkua. Oli vihainen, ettei saanut jäädä sohvalle, vaan raastettiin lähtemään. Tuettuna käveli itse autolle ja sieltä terveyskeskuksen penkille nukkumaan; pää äidin rintaa vasten. Siellä tämä Leijona-emo pentuineen odotteli lääkärille pääsyä. Kanssa-odottelijat katsoivat säälivästi ja osanottavasti. Vailla sanoja.

Onneksi ei tarvinnut kauaa odotella. Lääkäri kuunteli ja koputteli. Janne ei näyttänyt suun sisältä, vaan napsautti suun kiinni kun puulasta läheni. Saimme passituksen röntgeniin ja hoitajan luo pika -cerppiin ja hapenmittaukseen. Röntgen ei ollut sinä päivänä auki. Sähköt pätki. Lopulta saatiin crp otettua, se näytti yli 200.(Sen enempää ei kone näyttänyt.) Happitaso oli 75. Selvähän se että lähete keskussairaalaan. Koska happi oli noin alhainen hälytettiin ambulanssi. Janne sai pötkötellä tarkkailuhuoneessa. Happimaski tuotiin. Antoi sen olla hyvin paikoillaan, kaipa se helpotti hengittämistä. Oma jaksamiseni oli heikkoa. Kysyin, oliko kanttiini auki, kävisin haukkaamassa. Ei ollut tänään auki! Pujahdin vessaan ja join vettä jostakin kusimukista (käyttämätön), manteleita onneksi löytyi kassista.

Kännykkää selatessa näin, että paikallinen veneveistämö oli ilmiliekeissä. 18 yksikköä sammuttamassa! Tie tukossa. Mikä ihmeen päivä tämä tämmöinen on?!

Ambulanssi saapui ja Janne nostettiin kyytiin. Sain olla hänen luonaan potilaspuolella. Ottivat verensokeriarvon, normaali. (Minulla oli ihan hullu tunne. Olen pitkin talvea katsellut sairaalasarjoja: Greyn Anatomiaa, Sykettä, Casualtyä... oli hullua istua samanlaisen ambulanssin kyydissä, ihan kuin olisin osallisena niissä sarjoissa. Kohta se Jaajo tulisi paareja työntämään.. no tuo tunne meni äkkiä ohi) Pääsin matkan ajaksi ihan lähelle Jannea, katsekontaktiin. Hän sai nyt pienemmän happimaskin, lasten kokoa, mikä ei falskannut. Tulipalopaikan lähestyessä näin poliisiauton poikittain tiellä, liikennettä ohjattiin kiertotielle. Ambulanssi sai mennä kuitenkin suoraan.



Matka tuntui pitkältä. Hälytysvalot ei olleet päällä, vauhti oli tasainen. Juttelin Jannelle, hän aukoili silmiään. Oli rauhallinen.

Ensiapuun päästyämme kävi luonani 3-4 eri hoitajaa eriaikoihin, joille kaikille jouduin selostamaan saman asian, ennen kuin pääsimme paikalle nro 37 odottamaan jatkotutkimuksia. Oli turhauttavaa jokaiselle kertoa sama asia. Eikö täälläkään viesti kulje perille? Väsynyttä, huolestunutta omaista ei tarvitsisi näin paljon kiusata!


Hoitaja jo varoitteli, että lääkäriä saa sitten odotella TODELLA kauan: t u n t e j a! Janne kytkettiin monitoriin, happiarvoa seurattiin, hengitystiheyttä ja verenpainetta viiden minuutin välein (kone teki sen automaattisesti) Verikokeita otettiin jos jonkinmoisia. Yhteensä varmaan seitsemään mitalliseen. Kummallisinta oli, että poika ei reagoinut mitenkään pistoihin. Tähän saakka on joutunut neljä ihmistä pitää kiinni, kun laittanut niin kovasti hanttiin. Kyllä on pieni mies nyt todella sairas!  Röntgeniin pääsyä odottelimme pari tuntia, kunnes thorax-kuva saatiin otettua. Minut passitettiin vessaan odottamaan, kun säteilyn vuoksi en saanut olla paikalla. Janne oli onneksi unentokkurassa, ja kuvaus pystyttiin tekemään ensiavun sängyllä maaten. Eipä kestänyt kauaa ja pääsimme taas takaisin 37:n paikalle.


Lääkärillä oli älynväläys, että laitetaan kestokatetri, jotta nähdään paljonko menee sisään, paljonko tulee ulos. Tiesin, että tämä on hankala toimenpide, ja sanoin heti "haisevan vastalauseen." Pojallahan oli kuitenkin vaippa. Hoitaja oli samaa mieltä, mutta joutui tottelemaan, kun lääkäri on se joka määrää... Minut häädettiin pois Jannen luota, kun armeijallinen (4kpl) hoitajia marssi äänettömästi sängyn ympärille. Menin verhon toiselle puolelle ja kurkin ensin aluksi, mutta sitten annoin periksi. Menin parin metrin päähän. Ihmettelin kun ei poika inahdakkaan. Näin hänen jalan ilmassa, sitten yksi hoitaja sanoi, että heillä on liian suuri katetri, käyvät lastenosastolta hakemassa pienemmän. Sieltäkään ei löytynyt sopivaa. Hurraa... toimenpidettä ei sitten suoritettu!

Crp arvo saatiin: 245!!! diagnoosi: määrittelemätön keuhkokuume, bakteeriperäinen.

Hänet laitettiin "valvovien silmien alle", kuten lääkäri mainitsi. Oli huolissaan happitasosta ja sanoi tilanteen olevan hyvin huolestuttava ja vaarallinen.


Janne vietiin Tehostetulle Valvontaosastolle. Koska oli oksennellut, eristyshuoneeseen. No, sehän kelpasi meille. Hulluinta oli, että nyt ei ollut puhettakaan, että olisin voinut yöpyä siellä. Vierailuaika oli 15-19. 15 min. kerrallaan, vain kaksi henkilöä kerrallaan. Soittaakin sai vasta klo 10 jälkeen aamulla. Kävikö tämä Jannen tapauksessa? Ei varmasti! Puhumaton mies, autistisuus vaivasi, tulkki puuttui, vieras ympäristö, valot, äänet, turvallisuuden tunne tärkeä! Äitinä puhuin, puhuin, puhuin. Sain erityisluvan kunhan sopisin siitä hoitajan kanssa erikseen. Jess! Leijonaemo rulettaa!

Jannen isä ja sisko tulivat käymään. Minusta poika ei oikein reagoinut erityisesti. En saanut selvää, tunnistiko. Oli niin tokkurainen.

Janne oli hyvin rauhallinen, nukkuvainen. Niinpä tein päätöksen, että lähden nyt kotiin voimia saamaan itselleni. Pääsin tyttäreni kyydissä kotiin, sain autoni näin kotitalliin terveyskeskuksen pihasta. Lämmitettiin sauna. Parasta mitä tiedän ahdingossa on SAUNA! Sinä iltana menin ajoissa nukkumaan, mutta eihän se uni tullut!

28.6.19 Perjantai
Janne oli nukahtanut 02:00. Soitin aamulla klo 10 ja sovimme, että pääsen klo 12 menemään. Kävin kaupassa, pesin pyykkejä, pakastin ruokia... piti saada purkaa työhön tätä oloa!

Tasan klo 12 astelin osastolle. Siellä poika istui hämmentyneen näköisenä hoitaja vierellään. Peti oli mennyt likomäräksi, vaippa oli mennyt yli äyräiden, ja niinhän siinä sitten käy. Olin apuna lakanoiden ja yöpaidan vaihdossa. Laitoin Klyxin ja odottelin, että vatsansa toimii. Alusastijaa ei käytetty, ei Janne olisi siihen osannut tarpeitaan tehdä. Kaikki ne monitoriletkut kiinni rinnassa sitten taiteiltiin irtopöntölle, hienosti "nojatuolissa" istuen.

Saavuttuani sain tietää, että siirto tulee keuhko-osastolle. Kysyin heti, että "onko se hyvä vai paha merkki?" Hoitaja vastasi hymyillen, että hyvä merkki! No hyvä. Osastolla saan varmaan olla enemmän hänen kanssaan, ehkäpä yötäkin, niin kuin ennen joskus!

Sitä siirtoa jouduimme odottamaan 6 pitkää tuntia! Vasta klo 18 tultiin hakemaan. Olin närkästynyt, ettei sanottu, mistä viivytys johtuu. Sanottiin vaan, etteivät ehtineet aikaisemmin.

Osastolle päästyämme siellä oli kaaottinen tunnelma. En tiedä. Samassa huoneessa oli iäkäs herra, jolla oli huono kuulo. Hän katseli seinällä roikkuvaa telkkaria, ja lisäksi volyymin melkein maksimiin, jopa minunkin korviini ärsyttävän korkeaksi. Hoitajat olivat siihen kai tottuneet, kun eivät tehneet elettäkään, että olisivat pienentäneet. Kyse oli kuitenkin Emmerdalesta, tekstitetystä sarjasta.

Tässä kuvassa Janne oli huomannut käytävälle tulleen iltapalakärryn. Jugurttipurkit houkuttivat. Hän varmaan ajatteli, että tämähän on Paratiisi ;)


Jannen verenpaine käytiin mittaamassa ja happisormi laitettiin. Siinä sitä sitten odoteltiin, että joku olisi tullut ottamaan tietoja. Ei tullut. Hoitajat olivat kuin työmuurahaisia; kiirehtivät paikasta toiseen, telkkari huusi. Laitoin Jannelle kuulokkeet ja musiikkia soimaan, ettei vallan hermostuisi tähän kaikkeen.

Oma olo oli väsynyt, oli nälkä. Kello oli jo paljon ja alakerran kahviokin oli mennyt kiinni. Janne oli rauhallinen musiikkeineen. Olin rohkea ja menin osaston kansliaan kertomaan kuka olen ja että minun piti nyt lähteä. Olin mennyt antamaan tietoja pojasta. Hoitajalla oli niin kiire, että hän sanoi, että kyllä ne tiedot on kaikki tuolla koneella. Tiedustelin vielä, että siellä on oikea puhelinnumeroni, että voivat soittaa ja kysellä jos tulee ongelmaa.  Sitten tiedustelin heidän esitettä, josta saisin heidän puhelinnumeronsa. Se kirjoitettiin muistilapulle.

Sellaisella huolimytyllä kävin vielä suukottamassa Jannen otsaa. Sanoin, että huomenna nähdään! Ihan sama kuin olisin jättänyt pikkuvauvan yksin aikuisten osastolle. Pakko oli vain mennä pois.


Kotiin ajelin turtana. Naapurin Taina oli pihalla kun kaarasin auton talliin. Hän jäi odottamaan ja kyseli kuinka voidaan. Silloin tuli itku. Joku oli kiinnostunut minunkin voinnistani. Miten hyvältä se tuntui! Halasimme pitkän aikaan ja itkin ihan ääneen. Pois kaikki huolet ja tuskat! Kiitos Taina, olit oikea ihminen oikeassa paikassa. Sain purettua päivän paineet. Lompsin kotiin.

Facebookissa pidän JANNE JOOSEPPI-ryhmää. Olin ladannut sinne kuvia sairaalamatkan varrelta. Sekin on sitä jakamista, ettei tarvitse kaikkea pitää yksin sisällään. Eikä tarvitse monelle ihmiselle selittää tapahtumia, voivat seurata ryhmästä. Ei sillä etteikö haluaisi henkilökohtaisuutta, vaan siksi, ettei jaksa!

29.06.19 Lauantai
Aamusta kävin isäni luona näyttämässä kuvia sairaalassa olosta. Hän oli huolissaan miten meillä menee. Ja kiitollinen, kun hänetkin pidetään ajantasalla.
Osastolle kävelin 9:30 hieman anteeksipyytelevänä, että saanko tulla. Eivät nuo poiskaan usuttaneet.
Janne oli vaeltanut yöllä käytävällä. Tenox oli antanut unen aamuyöstä. Antibiootti oli laittanut vatsan sekaisin, ripuloinut monesti. Päätettiin, ettei Klyxauksia nyt tehdä niin kauaa kun ripulia esiintyy. Tuttavat kehottivat antamaan maitohappobakteeria, ja sitä pyydettiinkin, ja semmoinen järjestyi. Se oli tuotu yöpöydälle, iso pilleri. (vasta jälkeenpäin papereista näin, että olisikin ollut pureskelutabletti!!)


Vietettiin yhteisiä hetkiä. Janne kuunteli kännykästäni smurffeja YouTubesta. Käytin häntä wc-ssä välillä tippatelineen kanssa, välillä ilman. Käveltiin päivähuoneessa piirtelemässä. Siellä ei muita näkynytkään, ja oli mukava istuskella rauhallisessa paikassa.


Viimein koitti aika, että Jannen isä tuli käymään. Olihan se meille kummallekin tervetullutta vaihtelua. Hoitaja kävi tapaamassa ja kävi ilmi, että crp-arvoa ei tälle päivälle saada, kun hoitaja eilen EI OLLUT MUISTANUT PYYTÄÄ sitä labrasta. No mitäs tässä, ootellaan sitten vaan huomista arvoa, että onko oikea antibiootti löytynyt. On poika ainakin pirteämmän oloinen, että luulen olevan parempi arvo. Kävin alakerrassa kahvilla. Otin omaa aikaa puolisen tuntia.


Iltapäivällä kuume oli taas noussut 37,2! Taas se kivitaakka romahti selkäreppuun painamaan! Eikö se huoli ollutkaan vielä ohitse? Minä kun ehdin jo ilahtua! Janne näytti väsyneeltä. Hän otti hellästi käsivarrestani kiinni ja hienovaraisesti työnsi ovelle päin. Kysyin, että "Äiti pois?" ja hän sanoi jotakin että "ssss" josta ymmärsin myöntävän vastauksen. Oliko hänellä ollut liikaa aktiviteettia? Olinko ollut liian kauan? En ole oikein vielä ymmärtänyt, että hän on todella kipeä tuon keuhkokuumeensa kanssa! Lääkkeetkin väsyttävät, ja vaellusyö. (Osaston seinällä on ohjeet, miten omatoiminen potilaan tulee olla, ja pitää huoli liikunnasta. Siksi kävelytin ja pidin liikkeellä häntä.) Kunnioitin Jannen toivetta ja haikein mielin lähdin hipsimään 16:30 kotiin päin. 7 tunnin työpäiväni oli ohi.

Soitin matkalla tyttärelle, "tulisiko saunaan?!" Ja illansuussa ovikello soi. Saunakaveri oli ovella. Oli mukava kun oli juttuseuraa. Tyttären kanssa on aivan mahtava jutustella ja olla kiinnostunut hänen elämästään. Sitten hän lähti omaan kotiinsa, omaan elämäänsä! Hyvä, että se tuntuu nyt alkaneen hänelläkin onnellisempana kuin koskaan. Mitä nyt oma veli keikkuu elämän ja kuoleman välissä. Täytyyhän se vaikuttaa häneenkin. Ehkä joskus pääsen lukemaan hänen kirjaansa, miltä on tuntunut kasvaa erityislapsen sisarena.

Yön nukuin kuin pieni possu.

30.06.19 Sunnuntai
Tänään menin osastolle klo 10. Kiersin kanslian kautta ja kyselin labravastauksia. Crp 79. Voi sitä riemun kiljahdusta mikä pääsi! Aloin jo kyselemään, josko antibiootin voisi vaihtaa tabletteihin ja jos pääsisi vaikka kotihoitoon. Hoitaja näytti ilahtuneelta, ja lupasi kertoa toiveen lääkärille. Poika oli raukean oloinen jälleen, ei liiemmin hymyillyt. (Ajattelikohan, että "apua, taas se on täällä?") Ripuloinut oli taas. Ruoka maittaa ihan älyttömän hyvin ja syö itse.


Eipä mennyt kauaa aikaa, kun lääkäri ja hoitaja seisoivat sängyn vieressä. Oli aivan uskomatonta, että tosiaan, kotiin päästiin. Pyysin hoitajaa nipistämään minua, että en varmasti näe unta. Sain samalla reseptit ja sairaskertomuksen kouraan. Pyysin vielä ilta ja aamutabletit mukaan, että pääsen huomenna hakemaan meidän apteekista lääkkeet.

Joku etiäinen minulla oli, kun olin jättänyt autoni invapaikalle, lähelle pääsisäänkäyntiä. (Jannella on inva-kortti) enkä ollutkaan vienyt kauimmaiselle parkkialueelle. Olin myös ottanut Jannen vaatteet kotoa mukaan auton takapaksiin. Muuten olisi joutunut vaippasillaan kotiutumaan.

Olimme jo hyvän matkaa autolla menossa kotiin päin, kun puhelin soi. Hoitaja soitti perään, että aamulla tuomani Jannen kylpytakki oli jäänyt roikkumaan tippatelineeseen. Enpä viitsinyt lähteä enää sitä hakemaan, ja pyysin laittamaan roskiin. Vanhahan se jo on ja paljon käytetty. Sitten painoin kaasua! Jeeee.....KOTIIN!!


Olipa mukava tulla kotiin! Ihan kuin olisi ulkomailla käynyt. Janne oli melkoisen levoton illalla. Soitin tuttua musiikkia, käytin suihkussa. Vanhat tutut rutiinit saivat hänet pian taas kotimoodiin. Hän on nyt toipilaana. Kotisairaanhoito voi alkaa. Olenkin nyt siivooja, keittäjä, sairaanhoitaja, lääkärin sijaisestakin varmaan kävisin. Olen aamu-päivä-ja yövuorossa. Itsekin yskäinen. 

1.7.19 Maanantai
Apteekissa käytiin yhdessä. Olipa mukava asioida hänen kanssaan, kun oli melkoisen hiljainen kaveri. Oli vielä voipunut sairaudesta, niin ei ollut paljon volyymin nupit kaakossa. Jospa olisikin aina noin, niin mikä olisi käydä eri tilaisuuksissa. Mutta, ei. Hän ei ole oikeasti noin hiljainen.


Kotona pähkäilin lääkedosetin kanssa. Se tuli aivan täyteen aamu-päivä- ja iltapillereistä. Loput oli vielä eri purkissa.  Onneksi hän on hyvä nieleksimään pillereitään, ei ole lääkkeenanto-ongelmaa.

Seuraavana yönä oli ongelmana nenäverenvuoto. Hän tuli pimeässä luokseni, istui ja niiskutti. Otin nenäliinan ja niistin: herranen aika: mitä tummaa!! Laitoin valot ja näin Red Devilin. Hän oli hangannut kädellä nenää ylös-alas ja maalannut kasvonsa ihan punaiseksi. Todella paljon tuli tavaraa. Mutta siitäkin selvittiin. Vuoto tyrehtyi aikanaan, lakanat vaihdettiin ja laitettiin likoamaan. Sen jälkeen ei ole taas semmoista ollut. Mutta mitä seuraavaksi? Ei tämä tähän lopu, olen siitä varma. Mistä johtui pneumonia? Bakteeriperäistä sanottiin. Yritin tarjota monessa paikassa vaihtoehtoa, että vatsa tutkittaisiin, mutta sehän on sitten eri reissu. Odotellaan taas oireita. Hakeudutaan ensiapuun, odotetaan 6 tuntia ja vasta sitten päästään tutkimuksiin. Eihän tämä sairaanhoito ole niin helppoa kuin luulisi. Ihmistä ei hoideta kokonaisvaltaisesti, vaan osa kerrallaan.

Tässä oli katkelma meidän elämästä. En kirjoita arvostellakseni, vaan kertoakseni miltä tämmöinen tuntuu. Ymmärrän hyvin hoitohenkilökuntaa, että tekevät pienellä mitoituksella töitä minkä kerkeävät. En muista nähneeni yhtäkään "lorvivaa" hoitajaa. Kunnioitan heitä, kun jaksavat tehdä tuota raskasta työtä. Samassa liemessähän minäkin olen tämän jaksamisen kanssa. Ensi viikolla pitäisi olla minun hyvin ansaittu lomani. Lääkkeiden anto loppuu sunnuntaina. Tavoite on edelleen, että Janne menisi isänsä luokse. Pidä siinä sitten rentouttava loma, mutta yritetään.





perjantai 9. marraskuuta 2018

Remonttipakolaiset, osa 3



Hellurei!
4 viikkoa olimme remonttia paossa, ja nyt jo saman verran olleet osittain uudistuneessa kodissamme.
Olipa ihana palata kotiin, vaikka ei meillä huonot oltavat olleet veljen luonakaan...
Kovasti minua kiinnosti miten Janne reagoisi uusiin tiloihin:


Ensimmäinen viikko meni hänellä onnellisesti hyristessä, kun meni kylppäriin. Selvästi kyllä ymmärsi, että nyt on uudet tuulet puhaltaneet, ja oli erittäin onnellinen. Nukkuikin suhteellisen hyvin koko ensimmäisen viikon. Keittiön kohdalla en huomannut samanlaista reaktiota. Ihan kuin ei olisi ollenkaan huomannut uusia vaaleita kaapistoja. Ymmärrän sen niin, että häntä kiinnostaa keittiössä eniten se, mitä pöydällä on, kuin mitkään "jonnin joutavat kaapit". Muutenkin viihtyi parhaiten meidän vanhassa olohuoneessa, jonne ei tullut minkäänlaisia muutoksia.



Ensimmäisenä yönä halusi nukkua vierelläni. Oliko jo ehtinyt tottua, kun evakossa nukuimme samassa huoneessa? Yöllä kokeili onko äiti siinä! Tai sitten; olinko kuorsannut, ja hän yritti kertoa, että "Pää kiinni!?"

Olin jo tekemässä johtopäätöstä, että kun Jannen elämässä on jotain oikein positiivista muutosta, ei se hänen yöuniinsa vaikuta. Mutta sitten alkoi toisella viikolla tapahtua: Juurikin niin. Nukkui vain neljästä-kuuteen tuntiin per yö. Koko viikon! Raahauduin vain eteenpäin nuo päivät ja uskoin aina seuraavan yön olevan paremmin. Lohtua antoi tietenkin remontoidut kohteet ja näin ollen velatkin tuntui saatavilta.

Voi mikä elämys oli käydä ensimmäistä kertaa pyörälenkillä rannassa! Taisimme hyristä samalla tavalla molemmat! Rakas ranta oli paikoillaan, ja kuntolaitteet kutsuvasti saivat jälleen vanhan liikuttelijan takaisin.

Alkaa olla tämä normielämä jo tuttua. Samanlaista se elämä on remontoidussakin kodissa. Samat murheet ja huolenaiheet tuon Jannen hoitamisen kanssa. Astetta kovempi juttu on, että näyttää siltä, että Klyxejä täytyy käyttää aina tuo 240 ml/kerta. Olen huomannut, että viettää päivänsä iloisempana, eikä ole niin kipeän tuntuinen kuin pienemmällä määrällä. Se kertoo, että suoli on huonommassa kunnossa. Joskus saattaa mennä kolmekin tuntia illalla, kun painelen vatsaa, jotta ylimääräinen ilma saadaan pois vaivaamasta. Isompia ruiskeita ei ole olemassa. Seuraava askel on haettava lääkärin pakeilta. Minun konstini alkaa olla luetut. Mutta hei, ei mennä asioiden edelle! Helmikuussa tulee 7 vuotta suolikuolion operoinnista. ...ja kun vertaa mitä arviointeja elinajasta silloinen hoitaja veikkasi... ollaan voiton puolella vahvasti! (tyhmä kun kysyin)


Näin on tämä elämänmuutos käyty läpi. Lopuksi täytyy todeta, että hyvin meni! Kannatti nähdä vaivaa Jannen tavaroiden kanssa ja kiikuttaa niitä edestakaisin, jotta tuttua ja turvallista oli läsnä mahdollisimman paljon. Nyt sitten vaan odotellaan jouluhössötyksen tuottamia unettomia öitä. Niistä kun vielä selviää tänä vuonna, niin alkaa olla vuosi taputeltu! Pärjäillään nyt tämän marraskuun pimeyden kanssa! Kynttilät, kirkasvalolamput, takkatuli, SAUNA!! Onhan näitä selviytymiskonsteja!


lauantai 22. syyskuuta 2018

Remonttipakolaiset, osa 2



No niin! Pian on viikko jo pyörähtänyt täällä remonttievakossa. Aika on mennyt suhteellisen nopeasti. Viikko on ollut mielenkiintoinen Jannen olemista seuratessa: Vaikea sanoa, miten paikanmuutos on vaikuttanut yöuniin, sillä hänellä on vatsa vaivannut ihan koko ajan ruokailujen jälkeen - ja pahasti!  Onko niin, että muutos vaikuttaa vatsan hyvinvointiin kielteisesti, vaikka muuten olosuhteet ym. ovatkin suotuisat. Toivoa sopii, että balanssia löytyy vatsaan, lääkitys ja vatsanpainelut on ainakin olleet oireen mukaiset, ja hoitaja aina asemissaan. Keljua olla aina näissä huolienergioissa, mutta "tää on tätä!"

Täällä on ihana veljeni ylläpitämä puutarha, jossa on mukava vaeltaa:

Syyshortensiat kukoistaa


Välillä käyn kurkkaamassa kotikonnuilla: remontti etenee vauhdilla!

Aamupalalla tuttu radio rallattaa, tuikku palaa ja tutut astiat. Melkein kuin kotona!

Monenmoista vaihtoehtoa pyöräilyreitiksi. Tämä on yleisemmin käytössä.

Hiekkatiellä huristellaan aamutuimaan!


Täällä on oikein hyvä halauspuu. Jannekin opettelee tunnistamaan maaenergiaa ;)
Illan tullen on vielä päästävä ulos. Maaseudulla on sellainen vaikutus.

Ja ah, nämä ihanat aamut, kun aurinko nousee, kun keittiön ikkunasta kurkistaa! Olenkin nimennyt tämän veljeni talon Nousevan Auringon Taloksi!

Pojan nukahtamiset ovat olleet siis vaikeita. Johtuen varmaankin niistä loputtomista ilmavaivoista. Tenoxia olen antanut viikon aikana kahdesti. Joskus on silti herännyt neljältä ylös, eikä ole nukkunut sen jälkeen. Joskus on tullut viereen ja nukahtanut siihen. Minä olen sitten hipsinyt poikasen sänkyyn. Saahan nähdä ehtiikö oma rytmi löytymään ennen kuin muutetaan takaisin kotiin.

Täällä lämpenee  puusauna kolmesti viikossa. Ja sekös meitä ilahduttaa. Olen jo ylimmäinen saunamestari, sillä olen oppinut tuon homman täydellisesti. Puiden haku kuuluu myös asiaan. Sekin on kuin ostoksilla käyntiä, sillä veljeni puupinot on suorat kuin kaupanhyllyt. Hän asettelee joka puun rakkaudella omalle paikalleen. Ja tämän sanon ihailevasti.


Janne tykästyi saunomiseen niin, että haluaisi saunoa ihan joka ilta. Menee saunaan ja marmattaa kun lauteille menevät portaat ei ole paikoillaan. Kulkee edestakaisin. Hänelle varmaan riittäisikin jos vaatteet päällä pääsisi kylmään saunaan lauteille istumaan. En vaan jaksa kulkea perässä ja vahtia ettei tipahda korkeuksista. Saunamies odottakoon oikeaa päivää!!

Aluksi jännitin miten meillä sisaruksilla yhteiselo sujuu n. neljänkymmenen vuoden jälkeen, kun olemme perheenä asuneet. Lapsena kinastelimme paljon, tiedät kyllä jos sinulla on ollut sisaruksia.  Ei mitään huolta. Olemme molemmat käyneet elämän koulun tässä välillä, aikuistuneet, ja nyt näyttäisi molemmin puoleinen kunnioitus olevan päällimmäisenä. Oikein tuntee sen sisarellisuuden, arvostan todella. Huolettaa vain, ettei hän omassa kodissaan saa olla "rauhassa" Jannen ääniltä, huudoilta ja karjahteluilta. No, hän pääsee huokaisemaan kun nähtävästi parin viikon päästä keräämme taas kimpsut ja kampsut ja köröttelemme omaan uudistuneeseen kotiimme; kohti uusia seikkailuja.